 |
| Meidän talo-mamma puuterilumen peitossa. |
Olen aina pitänyt uuden vuoden vaihteesta. Uusi alku,vanhasta irti päästäminen ja mietiskely sopii tähän pimeään vuodenaikaan ja kynttilänvalossa istuskeluun. Olen miettinyt taloamme ja meidän yhteisiä vuosiamme, nyt alkoi jo seitsemäs. Ajatuksia herätti myös YleAreenasta katsottu 100 vuoden talo.
Meidän yhteinen tarinamme kotimme kanssa alkoi vähän kivikkoisesti, koska koko talo oli ollut hylättynä yli viisi vuotta. Ennen autiotalokautta oli täällä asunut myös kaupungin vuokralaisia, jotka eivät olleet kohdelleet taloa ja sen ympäristöä ihan sen ansaitsemalla tavalla. Vanhoihin koulusaleihin oli rakennettu sisäsauna, ovia korvattu esim. 80-luvun kylmiön ovilla ja puutarhaan oli kaivettu vanhaa rakennusjätettä. Mitään ei oltu huollettu pariin vuosikymmeneen ja pihassa oli toiminut autokorjaamo eli autonraatoja ja öljystä puhdistettavaa maata oli mukavasti.
Me pääsimme aloittamaan yhteisen taipaleemme siivoamalla 350 rikotun ikkunaruudun sirpaleet pihasta ja sisätiloista. Sen jälkeen keskityttiin hirsikunnostukseen eli vaihdettiin noin 300 m hirttä. Talojen päätyjen rännit olivat valuttaneet yli 20 vuotta vettä alimpiin hirsikerroksiin. Lisäksi vesi oli päässyt valumaan katon jiiripelleistä. Talon ovet ja seinät oli sotkettu graffiteilla. Sisätiloista masentaa vieläkin puhua, niin paljon oli alkuperäistä tuhottu.
Kaikki oli kuitenkin kuntoon laitettavissa. Talo seisoi suorassa kallion päällä, hirsikehikko oli hienokuntoinen lukuun ottamatta noita huollon puutteesta aiheutuneisiin vaurioihin, kaikki alkuperäiset ikkunat ja ovet kaipasivat vain kittiä ja maalia. Vain yksi ikkuna jouduttiin korvaamaan ja sekin vain väärin tehdyn korjauksen vuoksi (silikooni osaa tehdä mukavaa jälkeä ulkoikkunaan laitettuna).
Uskon, että mitkään moderneja tapoja käyttämällä rakennetut nykypäivän talot (kuten vaikka tämä kuuluisa 100 vuoden talo) eivät selviäisi samalla tavalla rankasta menneisyydestään kuin tämä meidän 99-vuotias talo-mamma. Jos meidän taloa olisi huollettu asianmukaisesti ja siinä olisi asunut taloa arvostanut ihminen emme olisi varmastikaan tehneet muuta kuin kantaneet tavarat sisään ja alkaneet asua. Sen sijaan olemme oikeastaan vasta nyt pääsemässä siihen kivaan vaiheeseen jolloin jokaista päivää ei täytä se, etä mietitään mistä päästä lähdetään kunnostamaan tänään. Vielä on ulkovaraston remonttia ym. jäljellä ja joitain ikkunaruutuja pitäisi maalailla, mutta ensi kesänä ei ensimmäisenä ole mielessä se, että milloin vuokrataan nostolifti jotain korjausta varten.
Tällä hetkellä kun näpyttelen saliin tulevan työhuoneen pinkopahvinauloja on lähes meditatiivisen rauhallinen olo kun ei ole pakko juosta seuraavaan remppatehtävään vaan voi keskittyä ihan vaan siihen mikä on silmien edessä sillä hetkellä. Voi olla, että minut löytää ensi kesänä riippumatosta ja maalitahraisten farkkujen tilalla on hellemekko.
