Sain flunssan viikonloppuna ja myönnän itsekin, että olen maailman kamalin potilas. Alan pohdiskella liikaa asioita kun makaan torkkupeiton alla nenäliinojen ympäröimänä. Ensin mietiskelin maailman surkeaa tilannetta, kaikki ilmastonmuutoksesta sotaan tuli mietittyä, enkä olisi tarvinnut kuin enää riippumaton ( olisin voinut mennä tietysti riippumattoon, mutta kun satoi liikaa! ) ja itsestäni olisi saanut loistavan maailmanlopun ennustajan Muumikirjaan, Piisamirottahan ennustaa aina maailmanloppua ja sitä miten kaikki on kuitenkin turhaa. Sairastaminen saa siis minut ahdistuneeksi ja sentimentaaliseksi.
Tänään kun maailma ei enää tuntunut ihan toivottomalta paikalta, mutta remonttiin tai firman tavaroiden siirtelyyn en vielä jaksanut ryhtyä, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni negatiivisen asenteen suhteen. Omilla isovanhemmillani oli ihanan positiivinen asenne elämään ja he elivät molemmat melkein satavuotiaiksi. Aina kun heiltä kyseltiin mikä on ollut mukavinta elämässä on vastauksena ollut normaalit arkijutut kuten se, että aina perjantaisin oli pullanpaistopäivä ja miten mukavaa oli kun lapset pääsivät pullantuoksuiseen kotiin. Miksei meillä ole tällaista pullapäivää! Miten ihanaa on tulla kylmästä vesisateesta pullalta tuoksuvaan kotiin. Ja jos se tapahtuisi joka viikko samana päivänä ei mikään maailman asia varmastikaan tuntuisi enää liian vaikealta ratkaistavaksi.
Päätin siis itsekin ryhtyä taikinaterapeutiksi, mutta tattari-omenapiirakan muodossa. Siinä se nyt odottaa koulusta palaavia lapsia.
